Lumi on jo peittänyt
kukat laaksosessa

Vihdoin talvi on tullut.

Istun pöydän ääressä lappaen puuroa suuhuni kiireellä, kuten aina. Enää en kuitenkaan ole se, joka myöhästelee. Tai se joka "on ajallaan" kuten asian mieluummin ilmaisen. Miss Brassi on anastanut tittelini. Se samainen brasilialainen itki tänä aamuna kun näki lumisateen ensimmäistä kertaa elämässään. Minä -hullu suomalainen joka pitää lumesta- ryntäsin pihalle innoissani nauttimaan pakkasesta ja kuvaamaan todistusaineistoa.

Suomen talvi; Suomen Joulu. Näitä kaipailen:

Stockmannin jouluikkunaa

Joulun tuoksua; kanelia, neilikkaa, luumuhilloa, havunoksia, kirpeää pakkasilmaa

Haaveilua omassa nojatuolissa katsellen lasin takana tanssivia jäätähtösiä

Jouluostoksien tekemistä talvisessa Helsingissä

Aleksanterin kadun jouluvaloja

Kotitekoisten joulukalenterien askartelua Helmin kanssa, joita ei koskaan saada ajoissa valmiiksi

Joulutalon koristelua

Sitä pientä sinivalkoista Suomenlipun kuvaa joulukalenterin kuudennen päivän luukusta

Kirpsakoita kävelyretkiä Kaitalahdessa, Kruunuvuorella, Tullisaaressa

Rallattelevia suomenkielisiä ylipirtsakoita lasten joululauluja

Oman huoneen joulukoristelua


Yllättäen en tuntenut koti-ikävää, vaan olin hyväntuulinen. Täällä tunnen ensimmäistä kertaa sitä vahvaa ylpeyttä, mitä Suomi ja suomalaiset ansaitsisivat aina osakseen. Elämä vieraalla maalla avaa silmät sille, mikä on aina ollut nenän edessä -niin lähellä, että se on sillä tavalla hassusti sumea.



Tämä päivä oli sinivalkoinen:

vaatteeni

Evanin itsetekemä Suomen itsenäisyyspaita (ele, joka lämmitti mieltäni)

sini- ja valkohohtoiset ilmapallot jenkkifutisjuhlaassemblyssä

kynteni

lumi+taivas

lumiukko-kuvioiset pyjamapöksyni

Häslinkiä

Elämä kiiruhtaa, mutta jarruttelee samalla. On jo marraskuu; enää pari viikkoa ja on jo eka adventti. Sitä ennen täällä kuitenkin käydään kalkkunan kimppuun kiitospäivänä. Vaikka kiitospäivän perimmäinen juhlintasyy ei mua innostakaan, on se kuitenki kokemuksena varmaan mielenkiintonen.

Tänään mentiin ottamaan jokajouluinen perhepotretti. Se kuvaaja nauratti meitä mun koittaessa pidätellä hymyäni, joka johti siihen, että mun naamalla oli typerä juustoilme. Niille, jotka ei tiedä mitä se tarkottaa, kattokaa mun lapsuudenkuvia ja ihastelkaa kehittämääni "juustoilmettä". Älkää kysykö miks mä oon sen niin nimenny; ei nimittäin harmainta hajua.

Oon ollu täällä kolme ja puol kuukautta, mutta tavallaan tuntuu, kun oisin ollu täällä ikuisuuden. Elämä täällä tuntuu normaalilta. On kavereita ja koulua ihan niinku kotona Suomessa. Se toinen elämä, se siellä Suomessa, tuntuu välillä niin epätodelliselta ja kaukaselta. Etenki Kallio; olihan seki aika uus juttu mulle - vaan vuoden sitä koulua käyny. Koulu on täällä niin erilaista, maallista, toisinku hippejä ja muita kummajaisia pursuilevassa Kalliossa. Tänään tuli hyvä fiilis West Side Stagen, Lee's Summit West High Schoolin, teatterikerhon tapaamisessa. Se oli mun eka kerta siellä, ja ihmiset siellä oli vaan niin kivoja ja silleen mukavasti vähän outoja.


Yks asia mikä on viime aikoina aiheuttanu häslinkiä ihan erityisesti on 3+1+x=5? Yhtälön x on Maria, uusi siskoni <3 Maria on brasilialainen, viistoista vee ja täynnä energiaa. Se on nyt virallisesti osa meiän perhettä, on ollu jo yheksän päivää. Me ollaan jo nyt kun oikeet sisokset; tänään sanottiin kolmasti täsmälleen sama asia samaan aikaan. Välillä Maria pyrähtää mun huoneeseen, heittäytyy mun sängylle makaamaan. Mä laitan musiikkia soimaan ja teen kouluhommia. Välillä Maria hypähtää pystyyn tanssimaan. Me ollaan aika lailla ying ja yang, minä se tyyni, hiljanen suomalainen ja Maria eläväinen, iki-iloinen latino. Mutta vastakohdat täydentää toisiaan.

                                                                       Maria the Pirate


Eilen oli vapaapäivä, mutta se kulu läksyjä puurtaessa. Mulla oli tänään NELJÄ! quizziä. Lisäks piti saada valmiiks kaks kuvistyötä ja tehä läksyt. Läksyjenteko ei onneks vie enää niin paljon aikaa kun aluks. Se oli kun olisin hypänny tutusta ja turvallisesta kotiakvaariostani altaaseen täynnä trooppisia kaloja. Kieli tietty vaikeutti asioita. Mulla on vielä aksentti, kuulemma. Ite en sitä huomaa, ja perhekki täällä sanoo, et ei sitä kuule paitsi jos oon väsyny. Ihmiset usein kuitenki kysyy, että mistä oot, kun puhun niiden kanssa ekaa kertaa. Enää sitä ei kuitenkaa tapahdu enää läheskään joka kerta. Ajattelen osittain enkuks. Kuitenki jos oon puhunu jonku kaa suomeks tai lukenu jotain suomenkielistä, ni sit vaihtuu kieli. Samaten, jos ajattelen jotain, mitä en osaa ilmasta ittelleni niinku haluisin; joku suomalainen sanonta esim, ni silloin rupeen taas ajattelee suomeks.

Tänä viikonloppuna mulla ja Marialla on edessä YFU:n retki St. Louisiin, eli Missourin toiselle laidalle. Viikkoa ennen Halloweeniä oli YFU:n Halloween Party. Pukeuduin viime hetken vaatekriisissä cowgirliks. Oikee Halloween oli päivä, jolloin Maria muutti meille virallisesti. Maria oli ranskalainen merinainen, ja minä kettu. Kylie oli joku random paholainen. Meitä oli kai 12 hengen porukka, pääasiassa Kylien kavereita collegesta. Ihme kyllä saatiin karkkia siitä huolimatta.

Trick or treat?

Tää kummituspuu oli musta söpö

Tässä vielä muutama kuva Lee's Summitista

Lähdin ulos tutustueksani lähimetsiin, mutta sen sijaan eksyin tälle purolle

oma koti kullan kallis

LSW - armaan kouluni design on sama kuin erään vankilan...

mun huone :) 

Ei ihan Visteria Lane mutta melkein...

... eron tekee se, että täällä takapiha on maissipeltoa, josta Eva Longorian sijaan löytyy lehmiä. 

Maisema

Puut alkavat vaihtaa värejään; kesäinen muuttuu punakullaksi. Tätä olen odottanut: Syksyä. Mutta täällä syksy on kuin suomalainen tappohellepäivä: Lämpöä vieläkin melkein 30°C. Tänään oltiin vanhempien kanssa kävelyllä ensimmäistä kertaa. Tuo pieni tournée palautti mieleeni kaikki ne kävelyt Suomessa. Kuinka vaeltelin Kruunuvuorella ja Tullisaaressa omissa mietteissäni nauttien luonnon kauneudesta ja hiljaisuudesta. Ne kävelyt Mimosan ja Julian kanssa, jolloin vuoroin naurettiin kaksin kerroin, vuoroin pohditiin syntyjä syviä. Kallionympärikirmailut Helmin kanssa hypellen ja hullutellen. Hillan ja Vallun kanssa lenkkeilyt milloin missäkin puheenaiheina Vallu ja paljon muuta. Outin kanssa Tahkolla Dollyn ja Demin lenkkeilyretkiä järvenrantaan. Ja lopuksi ne kävelyt äidin ja isin kanssa Kaitalahtea kiertäen mun höpöttäen tulevaisuudenhaaveistani. Lämpimiä muistoja. Tossa pienessä kierroksessa naapurustossa oli samalla jotain tuttua ja turvallista ja niin myös uutta ja outoa. Se haju pellon reunassa. Ne liian äänekkäästi sirittävät sirkat. Asioita, jotka vielä joku päivä ovat tuttuja ja turvallisia. Pienet pellavapäiset pojat pelaamassa jalkapalloa puitossa nostivat hymyn huulilleni. Neliskulmaiset jo lakastuvat pihanurmet kantavat yllään lähes identtisiä taloja verhottuina erilaisiin oransseihin valoihin, kurpitsat ja haamut portaalla lymyillen. Pian koittaa ensimmäinen oikea Halloween mulle.

Istun pehmeällä, beigellä portaalla katsellen helmenharmaata aamua ovenkarmien välistä lasin läpi. Punainen auto kaartaa pihaan. Arkiaamu. Radio on päällä, mä istun mietteissäni. Kappaleen vaihtuessa käännän pääni takavasempaan. Ruskea, ankeahko talo seisoo kukkulan päällä. Kuihtunut kuusi kyljessään se on aamun hämärässä kauniilla tavalla aavemaisen näköinen. Kiidämme tietä eteenpäin, oikealla on peltoa. Keskellä sitä ruosteinen valkea aaltometalliröttelö rapistuu hiljakseen. Jotain sympaattista siinä on. Toinen kappale alkaa, seisomme liikennevaloissa. Edessä pilvi, jonka kullatun reunan takaa loistaa valo. Kuihtunut maissipelto saa kultaisen sävyn vielä hetki sitten hopeisena hiipuvaa taivasta vasten. Kappaleen vaihtuessa kolmanteen suuntaamme kohti lasia ja betonia; koulua. Ovatko keltaiset koulubussit tänään meitä edellä?

Lähellä sydäntä

Perjaintaina meillä oli koulussa eka assembly eli koko koulun yhteinen tilaisuus. Se pidettiin ulkona (am.) futiskentällä. Meiät vaihtarit esiteltiin siell, seisottiin kentällä ja sanotiin mikkiin "moi" äidinkielillämme. Cheerleaderit, tanssitiimi, orkesteri ja kuoro esiinty myös.

Viime perjantaina olin kattomassa jenkkifutista. Sitä ennen oon ollu kattomassa yhtä peliä, se myös meiän koulun joukkueen peli. Me voitettiin molemmat, tietty. Meiän koulun joukkueet on voittanu osavaltiomestaruuksia useestiki, muutenki ne keikkuu Missourin kärkipäässä. Koululla on siis kolme joukkuetta, jotka menee osittain iän, mutta myös tason mukaan. Pelit on perjantaisin. Pelejä on yleensä kattomassa lähes koko koulu, osa opettajakunnasta, pelaajien sukulaisia sekä vaan randomeita paikkakunnan tiimiä kannattavia ihmisiä. Epäilempä, että kovinkaan moni koululainen ei mene sinne pelkästään kattomaan jalkapalloa. Ei, ihmiset menee sinne sosialisoitumaan. Siellä on kaverit, cheerleaderit ja orkesteri. Viihdettä silmille ja korville. Ruokaakin voi ostaa, samaten kuin koulun joukkuetta kannattavia t-paitoja. Puolilla opettajista on koulussa perjantaisin päällä koulun joukkueen paita. Muuten hyvinkin virallisen siististikin pukeutuvat opettajat osoittavat tukensa koulun joukkueelle. Amerikkalainen jalkapallo on ISO juttu täällä. Lähellä sydäntä, niin hassulta kun se varmaan kuulostaakin, onhan se vaan yks urheilulaji, eikö.

Perjantain pelissä ekan kahen neljänneksen aikana istuin ehkä kaks minuuttia katsomossa kattomassa peliä. Peli on vaan tekosyy mennä ulos. Suuren osan pelistä vietin "backstagella" eli näin karusti vaan katsomon takana, joka pursus middle school -ikäsiä tenavia. Ei siis niin hohdokasta. Hengasin siellä Martan (espanjalainen vaihtari), Martinan (vaihtari Slovakiasta), Lizzien (ihan vaan am.) ja Maddien (myöskin paikallinen) kanssa. Tokan puoliajan lopussa mentiin Martinan kanssa istumaan suomalaisen Ilonan ja norjalaisen Guron luo katsomoon. Sitten siirryttiin siihen sektioon, jossa kaikki teinit heiluu. Ne erottaa kyllä, koulun väreissä, seisoen ja huutaen. Muu katsomo istuu puolta alempana, oppilaat seisoo penkeillä. Hyvä puoli siellä oli, että pysy lämpimänä. Vaikee uskoo, että täälläki tulee joskus syksy ja iltasin voi olla jäätävät 15°C astetta. Tanssijoilla oli alusasua erehdyttävästi muistuttavat hepenet yllään meille esiintyessään. Showtanssitiimillä oli sonnustautunut mustiin, pitsisiin paitoihin ja mustiin minishortseihin. Pinkit pom pomit saivat saman väriset rintsikat kirkumaan reikäpitsin alta. (Marssi)Orkesterin lipunheiluttajien asut ovat toisesta ääripäästä: monineonväriset, ihonmyötäset kokohaalarit. Kiitos luojalle etten keksiny pyrkiä lipunheiluttajaks!

Perjaintaina koulussa vietettiin muistopäivää 9/11/2011 World Trade Centerin tuhoutumiseen liittyvässä terrori-iskussa kuolleiden muistoksi. Iso juttu se isku oli silloin, on vieläkin. Lähellä sydäntä. Päivittäisen lukutuokion (12 min.) aikana mun hissanope piti kouluradiossa muistopuheen. Hissan ja governmentin tunneilla käsiteltiin aihetta. Aamulla jumituin koulun pihaan kattelemaan hämmentävän hienoa näkyä: muutama opettaja ja oppilas pystytti pieniä Amerikanlippuja pihanurmelle - liki 3000 lippua, joista jokainen pystytetty yhden iskussa kuolleen muistoksi ja kunniaksi. 

Tää kaikki myös todistaa, kuinka isänmaallisia amerikkalaiset on. Maanantaisin koulussa lausutaan joku vala - en oo ihan perillä siitä. Kaikki nousee ylös rintamasuunta kohti luokan amerikanlippua, laittaa käden sydämelleen ja lausuu valan. Minä ja Martina ollaan hiljaa, muut mumisee, mutta USA:n presidentiksi halajava poika kajauttaa valan komeasti. Amerikkalaiset todella ajattelee olevansa paras valtio, ja ne harjottaa isänmaallisuutta joka väliin. Esimerkiksi kaikissa urheilupeleissä lauletaan aina kansallislaulu (tai solisti laulaa, muille sen kiekuminen on kovin työlästä kimurantin melodian vuoksi) seisoen käsi sydämen päällä amerikanlippuun päin.

Launtaina heräsin 6.40 YFU-tapaamisen takia. Ajettiin Kansasiin, Tom meni karatetunnille ja minä ja Dee high schoolille. Päivä kesti yheksästä kolmeen. Tom -karatetunnilta tultuaan- ja Dee pitivät yhessä yhen luennon. Tom ansaitsi jutuillaan muutamat naurut. Ylipäätään juttu ei ollu uutta, mutta mukavaa oli. Erityisen kiva oli nähä muita vaihtareita, ja jutella suomalaisen Helmin ja sen puoliks suomalaisen hostäidin kanssa. Molemmat ihania ihmisiä. Yhen vaihtarin hostisällä on sukua Suomessa, ja YFU:n Worlds of Fun -retkellä se jutteli mun kaa hyvin kiinnostuneena Suomesta. Suomi on sille lähellä sydäntä, vaikkei se siellä oo koskaan vielä ollukaan.

Tällä viikolla mulla on yhteensä 6 quizziä, joista kolme huomenna. Jes. Tää ilta meni siis opiskellessa. Jostain syystä oon täällä ollu tunnollisempi koulun suhteen. Ehkä se johtuu siitä, että tiedän hyvien numeroiden saamisen olevan vaikeempaa: kaikki englanniks, lisäks joitain aineita, kuten american governmentiä, en oo koskaan aiemmin opiskellu. Koulu on kuitenki sujunu yllättävän hyvin, paitsi enkun quizz (5 oikein 75:stä... Tosin en kerenny vastaamaan ku johonki 30:een, mut tiiän, surkeeta silti :D ) Noh, ehkä toi huominen sujuu paremmin, tai sitten ei, mutta yritetty ainakin on.

High School

Kaks viikkoa aitoa amerikkalaista high schoolia takana. Ja se on tähän mennessä ollu pitkälti sitä, mitä jenkkiteinileffojen perusteella voi sanoa. Kunnon draamaa en oo tosin vielä nähny.

Koulusysteemi on kumma, ristiriitanen. Pukukoodi on, sitä moni ei varmaan tienny. Kiellettyjen listalta löytyvät revityt vaatteet, naruolkaintopit, alaosat jotka yltävät sormenpäitä ylemmäs käsien ollessa suorana... Silti cheerleaderit pomppii minihameissaan. Järkyttävämpiä musta kuitenki on tanssijat: Hopeiset, muoviset tolppakorkobootsit ja minihameet. Ja niilläki on pompomit. Yhellä niistä vilkku pakarat hameen helman alta. Ne esitti yhdessä cheerleadereiden kanssa tanssin koulun lauluun. "Putas", kuiskasi espanjalainen vaihtarityttö toiselle espanjalaiselle esiintyjiin viitaten; "Huorat".

Koulussa näkee cheerleaderin vetimiin ja football-peliasuun pukeutuneita teinejä, jotka luultavasti kuvittelevat olevansa meidän muiden yläpuolella. Jotkut näyttävät sisäistäneet sen vähän liiankin hyvin. Rumat freshmanit, jotka tätä jaloa lajia harrastavat, kuvittelevat olevansa cooleja. Yksi ilmeisesti erehtyi  pitämään itseään vetävänä luiperot hartiat olkatoppausten verhoamina, ja iski silmää naksauttaen samalla kieltään erittäin epäcooli virne pyöreällä naamallaan.

Iteseluottamusta amerikalaisilta ei puutu. Äskeinen on yksi esimerkki. Toinen esimerkki on tyttö, joka sanoi osaavansa puhua espanjaa. Se osasi sanoa hola. Niille kahen sanan osaaminen tarkottaa, että ne puhuu sitä kieltä. Yhdellä pojalla on niin löysät farkut, että se joutuu pitelemään vyönsoljestaan kiinni, ettei pöksyt putoa. Roikkuvat farkut saattaa olla sen tavaramerkki, mutta musta se meni jo vähän liiottelun puolelle. Yks poika koulussa totes mulle, että toi (mun siskon kaverin pikkusisko) tykkää musta vaan mun vatsalihasten takia. Ok kiva tietää. Yhellä pojalla on niin ällöttävä "I know I'm the hottest guy on earth, so come on over baby" -ilme, ettei sitä siedä kattoo. Varsinkaan ku se ei sitä oikeesti oo.

Ruokailu kestää 23 minuuttia. Naurettavaa, kyllä. Ruokailuja on kolme, mikä tarkottaa sitä, että ruokalassa on yhtä aikaa melkeen 700 oppilasta. Eikä ruokala oo ees kovin suuri. Musta tuntuu, että joka päivä ruoaks on pizzaa tai nugetteja peitenimillä. Aterian lisukkeiks saa valita kolme juttua: mehun, tuoreita hedelmiä tai vihanneksia, juustohampparin (YÄK!) tai säilykehedelmiä. Tästä lähtien aion tuoda eväät ainakin osana päivistä. Ruoka maksaa 2,05 dollaria/ateria. Se maksetaan joka kerta erikseen. Sellaseen laitteseen pitää syöttää oma oppilasnumeronsa. Mä sain shekin, joka on ihan kätevä, ettei tarvii leikkiä tuntevansa paikallista valuuttaa.

Suurin osa käyttää koulussa reppua. Kaikilla, jotka tuo omat eväänsä mukanaan, on myös joku söpö pieni eväskassi. Koristeelliset farkut näyttää olevan muodissa. Mun liikkaryhmässä monella on samanlaiset shortsit, jotka on kuulemma nyt in. En tienny, että liikkavaatteillaki on omat muotinsa... (t. minä, joka ostin shortsini Wal-Martista ja alennusmyyneistä) Ripset on myös asia, johon nää panostaa. Kaikilla on semmoset mustat, pitkät räpsyripset. Koulu on täynnä Barbie-nukkeja. Liikkashortsithan ei millään voi säännöistä huolimatta olla yhtään alushousuja pidemmät!

Aineina mulla täällä on:

French 2 - kesto 1 vuosi

English 12 (senior englanti, pakollinen aine) - kesto 1 vuosi

Spanish 3 (vaihoin open kehotuksesta 2:sta 3:seen) - kesto 1 vuosi

Teams Sports (girls) - kesto 0,5 vuotta

American History - kesto 1 vuosi

American government (myöskin pakollinen) - kesto 0,5 vuotta THANK GOD!

Foundations of Drawing - kesto 0,5 vuotta

Oon tyytyväinen mun valintoihin. Tosin kouluhommiin menee ihan tuhottomasti aikaa. Ja mä kun luulin, että täällä pääsis rentoutumaan... Tällä viikolla mulla on yhteensä 6 quizzia! Kotiläksyihin meni eilen reilut 4 tuntia eli käytännössä koko päivä. Tänään meni vaan n. 3h. 

Mun ranskan ope on tosi mukava, ja se on meiän vaihtarivastaava. Entinen espanjan ope ääns huonommin ku minä. Niin huonosti, että espanjalainen vaihtari ei aina ymmärrä, mitä se sanoo espanjaks. Mun mielestä se on jo vähän surullista. Oppilaiden vieraiden kielien ääntämys on täällä muutenki surkeeta. Ja sit ku ne ei kuule kun opettajiensa puhetta, joka on amerikkalaisella aksentilla maustettua ni ei ihmekään, jos ei ne osaa. Team Sports:ssa oon pelannu kickballia ja softballia, jotka on mulle uusia lajeja. Historian ope on mukava ja huolehtii, että mä pärjään. Se myös osaa selittää asiat mielenkiintosesti. Government on vaikeeta. Piirtämisen ope on mahtava; tosi kiva, kiltti ja sympaattinen.

Koulun logolle mä nauroin kotona. Jos haluutte nähä sen ni vierailkaa mun koulun sivuilla osotteessa http://lswhs.leesummit.k12.mo.us/

Tässä koulun "taistelulaulu" :

Lee’s Summit West High School Fight Song

Oh, we’re the Titans reaching victory, And we will not stop till our goal we see.

Oh, we will fight—FIGHT! And we will win—WIN! And we will do it all again!

Oh, we’re the Titans reaching victory, And we will not stop till our goal we see.

Oh, we will fight—FIGHT! And we will win—WIN! And we will do it all again!

T—I—T—A—N—S—Titans! We’re on to victory!

Koulun logon ja laulun nähtyänne voitte miettiä uudestaan, kuinka täysjärkistä porukkaa kuvittelette täällä olevan.

Kirjottelen toivottavasti lähiaikoina lisää koulusta sekä amerikalaisesta jalkapallosta, ja lupaan postata myös kuvia :)

"Amerikassa kaikki on suurempaa!"

Pitää täysin paikkaansa. Kaikki on myös voimakkaampaa. Ja kaikkea on enemmän. Ehkä sanonnan vois muuttaa: amerikassa kaikki on enemmän. Juusto on keltasempaa, ruoka voimakkaamman makuista. Autoja perheellä on vähintään kaks. Valo on kirkkaampaa, se kirpasee silmään. Ja ukkonen. Se vasta onkin voimakas: kuulostaa kuin joku suihkuttais maata jollain valtavalla vesiletkulla. Ja siltä se myös näyttää.

Kaupat on valtavia. Kun mennään mallille, parkkeerataan auto ensiksi mentävän kaupan eteen. Kun kauppaa vaihdetaan, ajetaan autolla seuraavan kaupan eteen parkkiin, vaikka parkkialue on sama kaikille kaupoille. 50m kävelymatka on näemmä ylitsepääsemättömän pitkä. Vaikka ensin kaupasta kävelläänkin 25m matka autolle, hurautetaan sillä viereisen kaupan eteen ja kävellään siitä toiset 25m kauppaan. Amerikkalaislogiikkaa.

Perheeni kysyi multa tässä yks päivä, että tahdonko fruit snackseja ja näytti mulle pussia. "Niinku hedelmäkarkkeja?" kysyin. "Eiku ne on sellasia terveellisiä. Niissä on hedelmää." Ne oli pingviinin muotosia hedelmäkarkkeja, joiden pussissa luki: fruity taste. Hmm. Niissä oli tietty sit paljon sokeria. Muissakin ruokatuotteissa mainostetaan, että hei tämä on terveellistä: Tässä ei ole sokeria! Rasvaahan sitten tietysti piisaa. Ja ihmiset menee halpaan.

Meteli

Miltä tuntuisi istua kuumassa viiden hengen autossa ärsyttävän pikku teinitytön, videopelihullun pojan, pojan ujon tyttöystävän, erittäin eläväisen ja vilkkaan tyttökuskin, käytökseltään ailahtelevaisen homon ja hiljaisen suomalaisen tytön (vink vink) kanssa? Te ette halua tietää.
           Te ette halua tietää, että se ärsyttävä teini pälättää jatkuvasti turhanpäiväisyyksiä istuen sen homon sylissä, joka imee sen hiuksia. Tai sitä, että se homo ja kuski keskustelevat kiivaasti ajo-ohjeista kielellä jota ei ole homon maustaessa äänimaisemaa yhtäkkisin huudoin, jotka saisivat kenen tahansa muun kuskin ajamaan säikähdyksestä maissipeltoon. Tuskinpa haluaisitte tietää sitäkään, että kyydissä oleva pelihullu ja se ärsyttävä teini, joka on sen sisko, haukkuvat kilpaa toisiaan. Ja ettei kyyti kävisi turhan hiljaiseksi, kuski, homo ja pelihullu hoilottavat kuka milloinkin radion tahtiin. Lisäksi autossa käytetään erinäisiä smurffi-ilmaisuja, joita lainataan juuri nähdystä elokuvasta.
           Eikä tietenkään tule unohtaa aamuista meteliä: Meksikoaisia rakennusmiehiä, jotka korjaavat kattoa aiheuttaen pahanlaatuista pamahtelua, johon suomalaistyttö herää. Tai pelihullun ja sen siskon alati murisevaa ja räksyttävää koiraa, eikä liioin smurffien ällöttävää työlaulua. Unohtamatta kaikkea sitä muuta sählinkiä, joka automatkaan ja muuhun ohjelmaan sisältyy. Muun muassa vierailut (/riehailut) lukioon ja collegeen, kauppakäyntejä; joissa tyttöystävä joutuu pidättelemään videopelihullua poikaystäväänsä, joka yrittää ostaa hyllyt tyhjiksi saamillaan rahoilla samalla kun kuski ja teinityttö pitää kiskoa pois pehmoeläinhyllyjen luota. (Se teinityttö on hulluna pehmoleluihin, oikeastaan kaikkeen karvaiseen pihalta bongattuja paidattomia amerikkalaista jalkapalloa pelaavia uroksia unohtamatta (, jotka olisivat kyllä homollekin kelvanneet...)) ynnä muuta päätöntä.

Jos todella pystytte kuvittelemaan tämän kaiken (, mitä en toivo oman mielenterveytenne vuoksi), saattaa teillä olla jonkinlainen aavistus siitä, mitä se hiljainen suomalainen tyttö silloin ajatteli.

Maissipellon ensimaku

Howdy!

Täällä sitä nyt asustellaan keskellä maissipeltoja. Ihan korvessa en oo, onhan tää kuitenki 90 000 asukkaan kaupunki. Talot on samankaltasia symmetrisine pihoineen ja monine autoineen. Naapurustossa on yhteisuima-allas, mikä ei kuulosta yhtään hullummalta kun lämpöä voi olla 40 astetta. "Mall" löytyy myös lähistöltä. Siihen me käytiin jo tutustumassa, samoin kuin kouluun, johon tulen kulkemaan koulubussilla.

Talo on iso ja mun huone sisustettu vihreeks. Mulla on myös oma kylppäri. Alakerrassa on yhdistetty dojo-DVD-Wii-tiesmitäelektroniikkaa -huone. DVD:itä on varmaan miljoona. Kellarista löytyy nyrkkeilysäkki. Yks ovi vie autotalliin, josta löytyy kaksi autoa. Ylempää löytyy olkkari, iso keittiö, vanhempien makkari, Kylien (siskon) makkari, kylppäri, ruokatila ja työhuone. Talo on sisustettu inkkarikoristein.

Tuliaisista näyttivät pitävän. Paitsi salmiakeista. Pandan valkosuklaa maistui, Fazerin sinistä ei vielä maistettu. Ne ei oo kai koskaan ennen nähny tiskirättiä, koska ne luuli, että niillä kuuluu tiskata astioita (?). Kylie sain marimekon käsilaukun, josta se piti. Perheen äiti sai essun ja patakintaan, koska se tykkää ruoanlaitosta ja leipomisesta. Isä sai Nuuskamuikkus-muumimukin, lempiväriään sinistä. Sukista se meni sekaisin. Ne oli käsin kudotut villasukat, joita se heti kokeili tehden pari karateliikettä. Se myös halus liukua niillä pitkin lattiaa. Dee (äiti) saattais haluta samanlaiset. Ehkä joululahjaks sitten? Yhteiseksi annoin vielä mittasarjan, piparimaustetta, suomalaisen keittokirjan englanniksi ja myöhemmin saavat vielä tekeilläolevan reseptikirjan. Aikasemmin lähetin niille tuliaiseks Sinuhe egyptiläisen ja Puhdistuksen englanniks. Niitä on luettu. Itse sain Snoopy-pehmolelun (Dee rakastaa niitä), koirapehmolelun Deen työpaikalta, koulun t-paidan ja unisiepparin. Tom (isä) vaikutti ilahtuneelta kun tiesin heti mikä se on. Mulla on kotonaki sellanen, tosin se ei oo aito niinku tämä. Tomin isoäiti on nimittäin puoliks intiaani.

Illasta Kylien kaveri Jeremy tuli meille. Me pelattiin jotain korttipeliä. Oli kiva, että oli ikäistäni seuraa, vaikka lähinnä vaan seurasin Jeremyn ja Kylien outoja juttuja. 

Yks asia mua mietityttää; nimittäin bedding (petivaatteet). Mulla on nimittäin joku, jota luulen päiväpeitoks, koristetyynyjä, ohut viltti, sen alla lakana, aluslakana ja kaks tyynyä. Nukun ilman päällimmäistä peittoa, mut en oo ihan perillä mitä niistä oikeesti tulis käyttää. ? .

Miten pakata elämä 23 kiloon?

Viimeinen päivä ennen lähtöä. Alotin pakkaamisen aamulla. Huone on tulvillaan vaatekasoja, jotka peittää kaikki pinnat.

elämä -> matkalaukku (23kg, syvyys x korkeus x leveys : 150cm) = mahdoton epäyhtälö

Kaikki tylsä, turha ja tarpeeton on jätettävä. Ja paljon muutakin. 80% vaatteista jää kaappiin. Saan 11 kuukaudeks pakata yhtä paljon kuin viikon lomamatkalle. Ja silti huomenna tähän aikaan istun Chicagon koneessa vanha elämä sullottuna laukkuuni ja uus odottamassa alkuaan.

Kotona mua hemmotellaan. Äiti laittaa mun suomalaisia herkkuruokia, lyhentää housuja, silittää vaatteita... Isi haluu mut mukaansa kaupunkiin ja uimaan. Se esitti eilen jopa tietävänsä jotain Harry Potterista. Ele, jota arvostan. Hemmottelen Frankia sirkoin ja silityksin. Vähän väliä meen Rosan huoneeseen, otan Frankin sängylle ja siinä me makoillaan vierekkäin kaikki kolme: minä, sisko ja lisko. <3.

Vieläkään ei jännitä. Turha sitä on ressata ennen lähtöä. Ja siellä onkin sitten varmaan niin paljon puuhaa ettei paljoa ehdi ikävöidä ainakaan alkuun.

Toissapäivänä Skypetin mun perheen kanssa. Ne kysy multa muutaman viime hetken kysymyksen. Ne on tosi innoissaan siitä että mä tuun. "Monika, do you have any questions to us?" En taaskaan osannut vastata. Ne kaikki kysymykset lipuu pois mielestä sitä mukaa ku oon niitä viimesen neljän kuukauden aikana saanut päähäni. Pian mä saan vastauksia.

Faktat

Vaihto-oppilas -järjestö:        YFU (Youth For Understanding)
Kohdemaa:                           USA
Kohdeosavaltio:                   Missouri
Kohdepaikkakunta:              Lee's Summit, Kansas City:n esikaupunkialue
Lähtöpäivä:                          3.8.2011
Lennot:                                Helsinki - Frankfurt, Frankfurt - Chicago, Chicago - Kansas City
Hostperhe:                           Isä, Äiti, Sisko (18v.)
Koulu:                                 Lee's Summit West High School

7 yötä...

..., kuusi kokonaista päivää. Aika lentää. Tasan viikon kuluttua katson, kuinka kotosuomi katoaa pilviverhon taa näkyen yhä pienempänä ja pienempänä, kunnes se on vaan kärpäsenkakan kokonen pläntti, viimeinen kuva, joka painuu mieleen. Elämä Suomessa jää filmirullaksi päähän samalla kun kuva Amerikasta lähtee elämään. Sitä Suomen filmirullaa ei saa paljon katsella, muuten tulee ikävä. Mutta sen voi kaivaa esiin muistinsa syövereistä kuvaillakseen näkemäänsä amerikkalaisille: saunaa, metsää, tuhansia järviä... Suomesta tulee vain se kaukainen maailmankolkka, joka tuntuu epätodelliselta. Amerikan-filmiä ei voi pysäyttää. Sen mukana on elettävä, oltava sen päähenkilö.

Mutta se kaikki tuntuu just nyt ihmeen ihanalta. En ymmärrä miten voisin olla lähtemättä, en nyt, kun oon jo melkein saanut sen kaiken.