sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Muisto vain

Kuukausi takana Suomessa. Elämä on täysin niin normaalia - mutta aivan yhtä epänormaalin ihanaa - kuin sinä päivänä, jona palasin takaisin Suomeen. Suomen näen uusin silmin. Kuinka ihanan kevyenkaunista elämä täällä onkaan. 

Paluu Suomeen sujui kuin tanssi. Mitä nyt meinasin myöhästyä ensimmäiseltä lennolta, mutta sen jälkeen matka taittuikin mukavasti. Lento Kansas Citystä Chicagoon oli lyhyt. Frankfurtissa kulutin aikaa maleksimalla ympäri valtavaa lentokenttää itsekseni hyräillen.

Chicago O'Hare
Chicagossa ihmettelin myös itsehuuhtelevia vessanpönttöjä, joissa on vaihtuva muovinen istuinsuojus...

Ihmepöntto

Koneessa viereeni istui tyttö, jolla oli saksalainen aksentti. Kysyin mistä hän on kotoisin. Vaihtari Saksasta. Sitten väliimme istui ikäisemme tyttö. Hänkin vaihtari Saksasta. Kummallisinta oli, että olimme kaikki vaihto-oppilaita eri järjestöjen kautta; naapuriosavaltioista, emme tunteneet toisiamme ennestään, lensimme epäyleisenä vaihtarin kotiinpaluuajankohtana, osuimme samaan koneeseen ja paikkamme sattuivat olemaan vierekkäin. Kohtalo. Juttelimme perheistämme, vuosistamme, kotiinpaluusta. Kahdeksan ja puoli tuntia kestävä matka sujui mukavasti. Kone oli iso, ja kaikilla oli omat näytöt, joilta pystyi kuuntelemaan musiikkia, katsomaan elokuvia ynnä muuta. Carry-on -laukkuni oli tsekattu suoraan Helsinkiin, koska se oli kuulemma oversized. Olin siis tunkenut läppärilaukkuuni pari lehteä, joita en lukenut. Kaikki "tarpeellinen" jäi kuitenkin carry-oniini.

Frankfurtin lentokentällä olimme mahdollisimman pitkään yhdessä saksalaisten kanssa. He olivat lentämässä Berliiniin, missä he molemmat asuvat.

Saksa-Suomi-Saksa

Kävelin ohi penkin, jolla istui about ikäiseni tyttö EF-kassin kanssa. Hän näytti ihan suomalaiselta, joten menin kysymään suomeksi: "Moi! Ootko suomalainen vaihtari?" Ja hän oli. Kävi ilmi, että olimme Jenkeissä asuneet alle tunnin ajomatkan päässä toisistamme. Vaihdoimme lentokoneessa paikat niin, että pieni intialaisperhe pääsi istumaan vierekkäin kolmen paikalle, ja minä ja Taija vierekkäin. Höpöteltiin koko matka suomeksi.

Me Suomalaiset
Kentällä Taija odotti, kunnes saatiin munkin viimeinen matkalaukku. Käveltiin ulos ja siinä mun perhe seisoi; kukkapuska ojossa odottaen. Rutistuksia, itkua ilosta. Matka kotiin. Taija jäi kentälle: sillä oli jatkolento Rovaniemelle vasta illalla.

Nyt kaikki, jotka tapaan kysyvät samat kysymykset. Onko outoa olla taas Suomessa? Millainen vuosi sinulla oli? Onko ikävä Amerikkaan? Nuo kysymykset alkavat jo ärsyttää... Ne on niin pinnallisia. En syytä kysyjiä, mutta pitääkö aina kysyä ne samat? Tottakai ihmisiä kiinnostaa ja mistäs muusta sitä alottais kyselemisen kun näistä peruskyssäreistä. Kyllä mä sitten heitän välillä kommenttia kesken keskustelua, että ai amerikassa tää asia oli muuten näin. Mutta samoihin kysymyksiin vastaaminen puuduttaa. Onneksi sitten parin tapaamisen jälkeen ihmiset ei enää niin kysele. Niinku Etelä-Afrikassa vaihdossa ollut Emmiinakin totes, et ärsyttävää toi ku ihmiset kyselee ja aina samoja kun vaan haluis jättää ton taakseen. Mä oon ihan samaa mieltä. Kyllä kysyä saa, mutta yllättäkää mut vaikka kysymyksellä, jota en ole vielä kuullut :)

Mun vuosi ei ollut ihan sitä mitä odotin. Perhekään ei ihan sitä mitä mä toivoin. Mutta vuosi meni ihan jees. Kavereita ja ystäviä jäi vuoden ajalta monia, mutta melkein kaikki oli muita vaihtareita. Jenkkien kanssa ei vaan hirveesti synkannut. Kai mä olen aika tämmönen supisuomalainen. Joillakin jenkeissä olleilla on ollut ihan mahtava vuosi. Toiset halus kotiin koko sen vuoden ajan. Tosi paljon se vuoden "onnistuminen" on perheestä ja yhteisöstä kiinni. Tavallaan harmittaa se, että multa jäi paljon (amerikkalaisuuksia) kokematta. Ei se Jenkkilä ihan mun paikka kyllä ole. Voisin ehkä asua siellä jonkin aikaa joskus tulevaisuudessa jos saisin elää omilla ehdoillani. Asua suurkaupungissa, syödä kunnon ruokaa. Ei sitä koskaan tiedä. Toistaiseksi olen kuitenkin sitä mieltä, että kyllä Suomi on parempi paikka.

Nyt se vuosi on enää muisto vain.














sunnuntai 27. toukokuuta 2012

High School Graduate!


16.5.2012

Kello on 17.15 kun vihdon säntäämme autoihin - myöhässä. Ajomatka on pidempi kuin luulin, ja saavumme kirkolle nippa nappa ajallaan. Seuraavat 10 minuuttia kuluu häsläykseen; kirkolle ravaamiseen, hätäisten kuvien ottoon ja oppilaiden sisäänkäynnin löytämiseen.

Koulun väreissä - silver & navy blue

 Minä ja Maria päätämme uhmata aikaa käymässä vielä vessassa ja täten saapuen paikalle "harjoitushuoneeseen" ainakin 15 minuuttia myöhässä. Alan jo melkein hätääntyä, sillä en löydä advisoryani mistään, jolle minun pitäisi ilmoittautua. Onnekseni Maria bongasi bilsan opensa Mr. Lutmanin, joka ilmoitti olevansa advisoryni sijainen. Joudumme istumaan paikoillamme melkein puoli tuntia ennen kuin lopulta lähdemme kohti kirkkosalia, missä graduation seremonia pidetään. Huojentuneena nousen ylös vain huomatakseni, että meidän pitää jonottaa loputtomilla, liukkailla rampeilla parisenkymmentä tuskastuttavaa minuuttia. 

Vihdoin pääsemme astelemaan sisään kirkkosaliin, jossa miltei viisituhatpäinen yleisö tapittaa meitä etsien joukosta katseellaan omaisiaan. Kylie, Dee ja Tom huitovat ja vilkuttavat minulle innoissaan lausuen sanoja, joita en enää jälkeenpäin kykene muistamaan. Istun riviini varautuneena puolentoista tunnin tylsyyteen, jota ei tule. Kuuntelen jokaisen sanan ja tuijotan silmä kovana puhujia: kouluni rehtori Dr. Sharpia ytimekkäine puheineen, koululautakunnan henkilön tympeää jorinaa, koulun oppilaskunnan presidentin, futispelaaja Alec Stanken, puhetta koulutovereilleen sekä hämmentävän lapsekkaasti lausuvaa tyttöä, jonka puheen sisältö ei kuitenkaan ole yhtään hullumpi mikäli sivuttaa sen seikan, että hän puhuu meille kuin olisimme tarhaikäisiä. 

Lopulta koittaa se hetki, kun rivini nousee ylös ja suuntaa lavan kupeeseen odottamaan vuoroaan. Jonoja on kaksi, samoin kuin nimen kuuluttajia. Ojennan nimilappuni miehelle, joka lukee nimeni (kenties menestyksekkäästi opetukseni seurauksena, tai sitten ei - sillä hetkellä en keskittynyt muuhun kuin lavalle asteluun). Jähmetyn paikalleni koko nimeni luennan ajaksi kunnes muistan kävellä keskelle lavaa, jossa kättelen jotain koululautakuntamiestä viitassaan, jatkan alas portaita kätelläkseni valeadvisoryäni ja kävelläkseni takaisin paikalleni, joka jostain syystä on eri kuin lähtiessäni.

Shaking hands with my fake advisor Mr. Lutman
Huojentuneena ja onnellisena istun alas ja keskityn aina vain jatkuviin oppilaisjonoihin sekä isoihin näyttöihin, josta voi seurata elävää kuvaa jos vaikka haluaa olla varma siitä, että se poika tuolla noin lavan vasemmassa laidassa oikeasti kaivaa nenäänsä. Tai mikäli sattuu epäonnekkaana istumaan kirkon kaikista taaimmaisessa rivissä edessään kaikki ne reilut neljätuhatta muuta päätä. Ylpeänä ja tunteikkaana seuraan foreignereideni, ystävieni, luokkakavereideni, käytävilläkanssakulkijoideni ynnä muiden tuttujen naamojaliitelyä lavan poikki kuka mitenkin. Viimeinen nimi lausutaan, viimeinenkin oppilas istuu paikoilleen. Meidät julistetaan high school graduateiksi, ja saamme kehotuksen siirtää lakkimme tupsun vasemmalta oikealle valmistumisemme merkiksi. Kävelemme pareittain käytävää pitkin ulos kirkosta väkijoukon hurratessa. Hymyilen onnellisena. 

Ulkona oppilaat kerääntyvät 426-henkiseksi läjäksi. Etsin käsiini Marian, Martan, Chichin, Tinan, Guron, Ilonan ja Heidin, ja niin onnittelemme toisiamme. Puolet porukasta katoaa jonnekin, ja Guron sisko ottaa meistä kuvan. Yhtäkkiä sadat lakit lentelevät ilmaan ja hätäisesti riuhtaisen lakin päästäni ja viskaan sen epähohdokkaasti matalalle ilmaan, toisin kuin niissä amerikkalaisissa teinielokuvissa, joissa kaikki heittävät hattunsa viehkeästi ilmaan samanaikaisesti. Hetki on hieno siitä huolimatta. Oma tupsuni lensi kai taivaan tuuliin, joten nappaan maassa lojuvan identtisen sinihopeisen tasselin.


Kylie ilmestyy väkijoukosta napaten minut ja Marian mukaansa. Kuvia, onnitteluja, eksyneitä tunteita. 

Jenkkiperheeni <3

Todistuksen haku Ms. O'Neilliltä, ystävälliseltä counseloriltani

M&M ja diplomit


16-17.5.2012

Meillä on kiire autolle. Tällä kertaa matka tuntuu lyhyemmältä. Ajamme koululle, jossa olemme perillä kello 21.26. Meillä on neljä minuuttia aikaa vaihtaa vaatteet autossa, kunnes bussien on tarkoitus lähteä Project Grad:iin.

Valmistumislahjat hostperheeltämme: helmirannekorut kumpaisellekin. Minulle sinisävyiset

Liikkasalissa odottamassa vielä saapuvia oppilaita ja bussien lähtöä Marian, Guron ja Ilonan kanssa

"On da bus!" (<- viittaa Titan TV:ssä nähtyyn koulumme oppilaiden tekemään räppiin)

Minä+Maria+Marta

Vasemmalta oikealle: minä, Heidi ja Maria pomppulinnajuoksukisahommelissa

Oltiin Ilonan kanssa enemmän palloilijoiden kuin pallon perässä ;)

Project grad. kestää ilta 10:stä aamukolmeen, jolloin bussit suuntaavat takaisin kohti LSW:tä, jonka silloin näin viimeistä kertaa täällä ollessani.


18.5.2012

Päivällä minä ja Marian äiti Mirza koristelemme cookie caket


Tamtam saapuu viideltä. Dataamme yhdessä. Kuudelta alkaa valua vieraita ovesta sisään.

Suurin osa illan teinipoppoota

Marta ja Chichi vaan piipahtivat, sillä heidän täytyi jatkaa Martan omiin Graduation juhliin

Maria José (Venezuela), Maria Clara, Monika ja Arna (Islanti)

Skandinavialiset pretzelmonsterit - minä ja veljeni Henning

Illan saalis - en edes odottanut lahjoja :)

Väsäsin illasta LSW Graduate -monumentin huoneeseeni

Proud Titan - LSW Graduate 2012 - kiittää ja kumartaa

lauantai 26. toukokuuta 2012

Mun huone on talon alimmassa kerroksessa. Meidän talossa on kaksi ja puoli kerrosta plus kellari. Pääsisäänkäynti on kerroksessa 1.5, kuten myös olohuone. Siitä portaan puolikkaat johtaa ruokatilaan, oikealla puinen keittiö, josta ovi ruokakomeroon, ja vasemmalla käytävä, joka johtaa talon muihiin makuuhuoneisiin. Jos taloon tulee autolla (eli lähes aina), käydään sisään ykköskerroksen ovesta suoraan autotallista dojoon. Dojossa on kaiken maailman karatepystejä ja -välineitä. Dojosta pääsee maakellariin, jonne tulee mennä tornadon uhatessa. Dojosta lähtee pieni käytävä, jonka varrella on ovi Pirates- (=työ-)huoneeseen. Nimitys tulee siitä, että huone on täynnä Pirates of the Caribbean leffajulisteita, sillä koko perhe rakastaa Pirateseja. Käytävän varrella on ovi mun omaan kylppäriin, ja päässä ovi mun omaan huoneeseen. 

Ilmoitustauluni

Vaatekomeroni

Lipastoni

Kirjoituspöytäni

Kirjahyllyni

Unisiepparini

Huoneeni <3

tiistai 22. toukokuuta 2012

Juhlia ja jäähyväisiä + Goodbye to Marta & Chichi

Viimeinen kuukausi on ollut mun parasta ja kiireisintä aikaa täällä. Kaikki kiva on tapahtunut: Prom, viimeinen soccer game, viimeinen koulupäivä, graduation, graduation/farewell party, muiden graduation partyt... Viimeiset kaksi viikkoa oon juossut pää kolmantena jalkana paikasta toiseen ja juhlista juhliin. Tänään tripla graduation party ja YFU:n lähtövalmennus, eilen piknik Kansasissa, toissapäivänä host mom:in pomon vuosipäiväyllätysjuhla, perjantaina mun ja Marian graduation party + mun farewell party, torstaina kokkasin suomalaisia lihapullia ja perunamuusia Marian oikeelle perheelle (jotka on ollut täällä reilun viikon verran, lähinnä Kansasissa tosin, ja lähtevät huomenna Floridaan) joka jäi yöksi, keskiviikkona oli koulun graduation ja projevt grad (senioreille tarkoitettu iltama liikuntakeskuksessa, jossa syödään, urheillaan ja biletetään koko yö), jne. Vielä olis muutamat grad partyt edessä kuin myös muuta ohjelmaa. Kiirettä pitää. Mutta se on hyvä, sillä jos vain istuisin yksikseni kotona kyllästyisin, enkä ottaisi kaikkea irti viimehetkistä.

Mulla on enää kahdeksan kokonaista päivää jäljellä. KAHDEKSAN. Miten se kaikki näin yhtäkkiä onkin sitten ohi? Tuntuu kyllä, että olisin ollut täällä jo iäisyyden, mutta silti vastahan juuri pakkasin ja odotin innoissani lentojani USA:han... Ja kohta kone kuljettaa minut taas takaisin. Vielä ei ole paniikki, ahdistus, masennus, suru yms iskenyt, mutta hyvästien sanominen turruttaa. En tunne vielä niitä ylitsepääsemättömön suuria ristiriitaisia tunteita, joita minun kuuluisi tuntea hyvästellessäni vuoden aikana saamia ystäviäni. En tahdo ymmärtää, että en mahdollisesti enää koskaan ikinä näe jotain henkilöä, josta on tullut minulle rakas ja tärkeä. Tai jos näenkin, niin siihen ainakin on aikaa ennen kuin taas tapaamme; kuka tietää milloin ja missä maailman kolkassa. Tänään jouduin hyvästelemään aurinkoisen sardinialaisen Chichini, sekä ensimmäisen ystäväni jonka täällä sain, espanjattareni Martan. Martan kanssa olemme yhdessä kahlanneet läpi tämän vuoden katalien koskien ja solisevien kevätpurojen. Halasimme ainakin viisi kertaa sanoen hyvästit aina vaan uudelleen. Lupaukset siitä, että menen pian Madridiin häntä tapaamaan, hän minua Suomeen. "Ethän unohda minua?" " Rakastan sinua!"

Sanat; todet ja niin surullisenkauniit minulta muille ja muilta minulle saivat viimein kyyneleet juoksemaan poskillani. En halua kohdata sitä mikä vielä väistämättä on edessä, en vielä, mutta tämä on jo sen esimakua. Herkkänä ihmisenä itken paljon, mutta juuri tänä vuonna olen vuodattanut vähemmän kyyneleitä kuin koskaan, vaikka tämä vuosi on ollut se, jona minulla on eniten ollut itkuun aihetta. Olen purrut huulta ja vetänyt pokerinaaman kasvoille.

MARTA & CHICHI

I want to thank you for everything, because you are both so very special for me. Here are some pictures and memories I want to share with you one more time. But lets not let these be the only memories, lets make some new ones some day...! :)

Chichi:

We really got to know each others in International Foods, where we became friends. Using your words: "Everybody love me cause I'm from Italy" - which is true! You didn't say this proud, you said it sincerely because that is how you are. And honestly: it is hard to imagine anybody more lovable than you! 

You're always sunny :)
You're accent is the most adorable in the whole planet! We have to Skype often so that I will never forget it.
I'm gonna miss all those odd faces you make, especially when teasing Marta... :D

Bella <3 We had so much fun at Prom!


Some day I'll visit you in Sardinia, and we will eat gelato until we cannot anymore (which you know will take quite a while considering we're talking about me... :D ). Every day is a happy day with you, little miss sunshine, and I will miss the way you light up my day <3

Marta:

You were my very first friend I made here in America. I remember the Freshman transition day at school when you were sitting on a bench quietly and nervous and I came to talk to you. Since then we have been close friends and shared so many stories and memories with each others.

Do you remember this night at Applebee's in late August? It was the first time we met outside of school, and we had so much fun!
The very first LSWHS football game - so new, so exciting!

@ Taylor Swift Concert # awesooome!
You're beautiful!
You have always been there for me. I couldn't have wished for a better friend.
I will always love you, always miss you, and never forget you.

My Mediterranean girls!
Spain, Italy & Finland @ Cooking class
Locas <3
<3 <3 <3 <3 <3 <3 <3






maanantai 14. toukokuuta 2012

School's out for summer, school's out forever

Alice Cooperin sanoin:
School's out for summer - Keskiviikkona oli mun vika koulupäivä ennen kesälomaa.
School's out forever - Se oli mun vika päivä amerikkalaista high schoolia ikinä. Vähän surullista. 

LSWHS
Olin odottanut jo pitkään, että pääsisin vihdoin lomailemaan ja nauttimaan viimeisistä viikoista USA:ssa. Että kaikki ne miljoonat quizzit olisivat jo ohi. Toisaalta oli kamalan pelottava ajatus jättää kaikki se taakseen. Kaikki ne uudet ystävät ja tuttavat joihin olin viimeisen yhdeksän kuukauden aikana tutustunut. 

Spain, Italy, Finland :)
Jättää taakseen...
Ensimmäisen tunnin äänekkäät ranskanryhmäläiset, jotka ihmettelivät, että onko poroja ja merihevosia tosiaan olemassa ja että miten mantelin voi oikein lypsää (->mantelimaito).

French II
Aamu-uniset seniorit English 12:sta päivän toiselta tunnilta, jossa kaikki mutustelivat aamupalaa ja ainoastaan Brandon (toinen keskirivissä oikealta) jaksoi hymyillä ja esittää innostunutta. Jossa presidenttipoika (taaimmaisessa rivissä, vaaleanpunainen paita) aina yhtä ylpeänä lausumassa lippuvalan maanantai-aamuisin. 

English 12
Jossa selitin Tinalle tehtävänantoja, joita en itsekään aivan ymmärtänyt.
Minä ja Tina
Jossa viimeisenä päivänä kuulin opettajani olleen vaihdossa Ranskassa ja opiskelleen Kreikassa ja Italiassa.

Minä ja enkun ope Ms. Wilson

Kolmannen tunnin espanjanryhmää, jossa olin luokan priimus.
Spanish III

Johon pahantuulinen, mutta ihana opettajani saapui aina myöhässä.
Minä ja espanjan ope Ms. Bowling

Jossa minä ja Carlita, luokan parhaimmat oppilaat, työskenneltiin aina yhdessä.
Minä ja Carlita
Joka lähtöni kunniaksi järjesti minulle yllätysläksiäiset <3 (Huomatkaa pitelemäni kakku!)


Neljättä tuntia; interantional foods:ia, jossa minä toimin ryhmäni jätemyllynä... :D

International Foods: kaikki paitsi seniorit (+vaihtarit!)
International Foods: seniorit + vaihtarit

Jossa mun vierustoveri Jordan pilaili mun ja muiden kustannuksella, ja sai mut aina nauramaan.
Michaela ja Jordan
Jossa mulla oli ihana ope, Ms. Plemons, joka oli kuin ystävä.

Minä, Ms. Plemons, Chichi ja Marta
Jossa pääsin kokkaamaan mun rakkaiden foreignereiden kanssa, niin kuin Marta meitä kutsuu :)

Chichi, Marta ja minä

Historiantunteja pullollaan ärsyttäviä freshmaneja, jota opetti Marian suuri rakkaus komea Mr. Turner (kuvaa ei valitettavasti ole, paitsi Marialla, jota hän pitää tietokoneensa taustakuvana...)

Painting I tuntia, jossa opin pääsemään jonkinlaiseen sietämissuhteeseen mm. vesivärien kanssa, ja jossa kuuntelin fiksujen (näitäkin jenkkejä löytyy! :D ) ja mukavien pöytätoverieni keskusteluja. (Ei kuvaa.)

Seitsemännen tunnin Materials&Processing poikaryhmää, jossa opin yhtä sun toista poikien maailmasta (ainoana tyttönä) sekä erinäisten materiaalien ja koneiden kanssa työskentelystä. Jossa aina salaa välillä hihittelin itsekseni heidän typerille jutuilleen. (Ei kuvaa.)

Assemblyjä, joita oli aivan liian vähän, sillä tunneilta pääsi lintsaamaan kun niitä oli.



Senior Assembly
Teemaviikkoja ennen koulutanssiaisia, jolloin pukeuduttiin milloin mihinkin.

Minä ja Marta - Get Up and Go aka Pajama Day
Vain kahdeksan vuotta vanhaa vankilasta mallattua koulurakennustani, Lee's Summit West High Schoolia - tai Boehm High School - house of Evans, miksi jalkapallojoukkuetoverini epäilivät nimen muutettavan koulumme jankkifutislegendan senior Evan Boehmin mukaan. 





Minä, Maria ja Mr. Titan, koulumme maskotti

Koulun parkkipaikka - tai oikeastaan vain murto-osa siitä!
Koulun kaarevia käytäviä, jotka palvelevat tarkoitusta, jossa jos joku vetää aseen esiin ja yrittää alkaa ammuskella, kaarevuuden vuoksi kauempana olevaan uhriin on vaikea osua.



Ihan noita suoria, ei-ampumaturvallisia käytäviäkin :D



Ruokalan käytävä
Koulun Catwalk
Paras muisto viimeiseltä koulupäivältäni on kuitenkin tämä pieni kirjanen:

Pyysin ihmisiä singeeraamaan sen ja kirjoittamaan jotain minulle. Tätä kirjaa olen hymyillen, itkien, nauraen ja nauttien lukenut aina vain uudelleen. Se on aarteeni, josta pidän lujaa kiinni, sillä sen kansien väliin mahtuu kokonainen maailma - maailma, jonka pian jätän taakseni.